Ei sentään ole taas syksy, kun nyt uudestaan vihdosta viimein kirjoittelen. Kyllä sitä menee asiat ihan eri järjestykseen, kun on pieni nyytti kotosalla. Ja vielä enemmän sitä valikoi hommansa, kun hoitaa sitä pientä nyyttiä JA odottaa seuraavaa.

Joel on kohta 11 kuukautta ja elämä pienen lapsen kanssa on ollut sekä just sitä mitä on ajatellutkin sen olevan että myös täysin jotain ihmeellistä mitä ei olisi voinut kuvitellakaan. Kyllähän sitä jo pikkuveljien kaitseminen, oma ammatti ja työpaikat antoi jonkinlaista kuvaa siitä, mitä on lapsen kanssa touhuaminen, mutta se on pintaraapaisua vain. Onhan se tyystin erilaista olla sen lapsen kanssa muutama hassu tunti, ehkä yökyläilyn verran, kuin olla 24/7 kiinni lapsessa. Vaikka kuinka asennoitui jo raskausaikana, että elämä muuttuu ja sitten lapsen kanssa ei mennäkään niin vain mihin halutaan ja että asioiden tärkeysjärjestys muuttuu, niin kyllähän se silti aikamoinen shokki oli. Alussa onneksi helpotti huomattavasti, kun Teuvo oli kotona puolen vuotta niin pääsi suihkussa käymään rauhassa, saattoi lukea kirjaa enemmänkin kuin kaksi sivua, syödä aterian niin että se oli vielä lämmin... Mutta ne ensimmäiset kuukaudet, kun Teuvo palasi töihin, oli tiukkaa. Välillä katseli kelloa laskien tunteja isännän kotiintuloon ja sitten pakeni pää kolmantena jalkana tietokoneelle, ulos, suihkuun - mihin tahansa jossa sai hetken olla rauhassa yksinään.

Noina kuukausina sitä ajatteli, että mihin ihmeeseen sitä itsensä on laittanut. Mutta nyt, kun poika touhuaa jo pikkaisen itsekseen, kävelee, konttaa ja ymmärtää enemmän, on elämä helpottunut huomattavasti. Kun Joel on aktiivisempi ja osaavampi, on itsekin löytänyt sen osaamisen. Ei se olekaan niin vaikeaa ja vaativaa pakata hoitolaukku ja lähteä autolla/vaunuilla sinne taikka tänne. Sitä osaa ja pystyy. Nyt on enemmän kysymys jaksamisesta.

Onhan se nimittäin paljon rankempaa touhuta pienen taaperon kanssa, kun kaikki raskausvaivat painaa päälle. Kasvava maha, närästys, päänsärky, liitoskivut, selkäsärky yms on oma lukunsa, mutta jo ihan väsymys saa välillä päivän suunnitelmat sekaisin. Pahinta taitaa olla, kun sekä äidillä että pojalla on huono päivä samaan aikaan... Ei puutu tulta ja tappuraa, kun kaksi leijonaa tekee huonoa oloaan huomatuksi.

Vaikka niitä huonoja hetkiä on, niitä tulee onneksi harvoin nykyään. Ihminen on siitä hieno olento, että halutessaan se oppii uusia asioita ja tapoja. Etsitään uusia asentoja olla ja touhuta pojan kanssa niin saa levättyä/paranneltua selkää, mennään kyläilemään niin molemmat saa uusia virikkeitä (ja äiti lepohetken kun muut touhuaa Joelin kanssa), otetaan reippaasti laiskottelupäivä, jolloin pojan päiväunien aikaan ei tehdä yhtään mitään...