Vihkitilaisuus kirkossa kesti noin vajaan puolen tuntia. Ohjelmaan kuului alkusiunaus, johdantosanat, rukous sekä Raamatunlukua, jonka hoiti Teuvon kummityttö ja hyvin hoitikin. Tekstiin oli tutustuttu huolella ja Iris luki sen tunteella, joka välittyi niin kauniisti kuulijoille. Tekstikohtana oli tuo tuttu 1. Kor. 13:1-8, 13.

Sen jälkeen olikin vuorossa vihkipappimme puhe, joka oli niin papin kuin vihittävän parinkin oloinen. Veli-Matti oli vihkiharjoituksissa kysellyt meiltä paperilla toisen hyvistä puolista ja siitä mikä toisessa kolahti. Näitä vastauksia se ei kuitenkaan käyttänyt puheessaan, vaan oli ottanutkin tietonsa hääjuhlaan tehdystä veikkauksesta, josta paljastui kaikenlaisia seikkoja. Tiesin kyllä, että näinkin saattaisi käydä, mutta sitä en aavistanut, että minkä veikkauksen kohdan se lopulta ottaakaan puheeseen... Kyllä nauratti!

Puheen jälkeen tuli ne kuuluisat kysymykset ja mä huokaisin helpotuksesta, kun morsiamelta kysytään vasta toisena. Ehti valmistautua ja kuunnella rauhassa, että mihinkä kohtaan sitä kiekaisisi sen vastauksensa. Teuvo jo etukäteen mulle sanoi, että hän saattaa pitää pienen tauon ennen vastaamista, mutta se vaan merkitsee hänen sanovan Tahdon sitäkin suuremmalla tunteella. Mun tahtomiseni kuulemma kaikui aika topakkana kirkossa, ettei kenenkään pitäisi huonosta kuuluvuudesta ainakaan valittaa. :)

Kysymysten perään tuli sormusrukous ja se Teuvon koitinkivi eli sormuksen pujottaminen mun sormeeni. Hyvinhän se sujui, ei ainakaan pyöriskellyt lattialle. Virsi 822 tuli avioliiton vahvistamisen jälkeen ja virsi löytyi vihkipapin avustuksella virsarin lisäosasta. Ihana, kun tutun virren sävelillä sai laulaa tilaisuuteen sopivaa sanomaa. Loppuun tulikin meille paljon polvistumista, sillä siellä vuorossa oli rukousta enemmänkin sekä iki-ihana Herran siunaus, jonka Veli-Matti lauloi. Se on todella kaunista kuultavaa ja eritoten meidän pappimme laulamana. Tippa tuli linssiin siinä vaiheessa.

Onnittelun ja vihkiraamatun antamisen jälkeen me käännyttiin kuuntelemaan lopuksi vielä yksinlaulua. Meidän nykyinen kanttori esitti Martin säestyksellä upean laulun nimeltä Enkelin rukous. Tämän jälkeen morsiusherra suoristeli laahusta, ojensi kukan ja me valmistauduttiin marssiin. Ja oli muuten mahtava meidän päätösmarssi. Martti esitteli meille muutamia marsseja aikaisemmin ja tämä kyllä nosti kylmät väreet - ja nimenomaan hyvällä tavalla. Marssi oli Alexandre Guilmantin Great Chorus in d major.

Kirkon ovien lähestyessä me kurvattiin urkuparven portaikkoon odottelemaan kirkkoväen vaellusta ulkosalle. Teuvon kummitytöt ojenteli vieraille ohraa ja saippuakuplia lapsille. Me saatiin melkoinen tovi odotella, kun väkeä riitti solkenaan virtaamaan. Seurakuntamestari ohjasi meidät sitten eteiseen sopivana kohtana ja me laskeuduttiin alas pääportaita. Eikä kukaan koskaan voi valmistautua siihen sateeseen, mikä tulee niskaan poistuttaessa. Sitä kuvittelee tietävänsä mitä se on, mutta ei sitä voi aavistaakaan... Hauskaa oli kaivella ohranjyviä tukasta ja yläosan alta. Osa varisi onneksi siinä vaiheessa, kun noustiin morsiusherran hankkimaan kulkuneuvoon - kuorma-autoon! Ihan järjettömän upea kuljetusmuoto. Vanhan museokuorma-auton lavalle oli laitettu kaksi nojatuolia ja matto lattialle. Sinne piti nousta A-tikkaita pitkin ja ihme kyllä, se sujui ilman suurempia kommelluksia.

Matka Särkän tanssilavalle meni antoisasti tuoreen aviomiehen kanssa jutellessa, sillä mehän ei oltu nähty perjantai-illan jälkeen ennen kuin vasta kirkossa kaiken kansan edessä. Maisemat oli kauniita ja näkökulma lavalta oli tuore ja kiinnostava. Haastetta toi kevyt tuulenvire, mutta onneksi lakkaa oli tukassa niin paljon ettei se kärsinyt juuri ollenkaan. Perillä hirvitti harjun kapea tie, mutta kuski hoiti sen mallikelpoisesti. Kääntyminen päässä sen sijaan vei kädet silmien eteen, mutta sekin suoritus onnistui ilman naarmuja taikka järveen putoamista.

Sitten olikin vuorossa väen tervehtiminen, mutta siitä seuraavalla kerralla...