Täyttä touhua on ollut elokuun viikot ja huomenna on edessä syyskuun ensimmäinen päivä. Voisi olettaa, että alkaisi jonkinlainen arkikin puskea päälle, mutta epäilen siihen kuitenkin menevän enempi aikaa. Tänään haettiin mun postini Talalasta ja löysin edestäni mm. Kelan lähettämän uuden kortin, jossa oli painettuna uusi sukunimeni. Ja se kortti kun piti vielä allekirjoittaakin... Siinä se sitten oli - ensimmäinen allekirjoitus häiden jälkeen. Että eiköhän tässä sopeutuessa mene jonkin aikaa :)

Kuulumisia ajattelin kirjoitella ja tulin siihen tulokseen, että pitänee aloittaa viikon takaisista tapahtumista eli häistä... Niistä varmaan jotkut ehkä haluaa lukea? Kuvia saa sitten, kun saan kuvaajalta ja sukulaisilta niitä omalle koneelle.

Lauantai 20. päivä alkoi mulla Huittisissa kellon ollessa liian paljon vajaa kahdeksasta. Janin herätyskello nimittäin pärisi Püssiksessa herättäen mutkin vaikka ajattelin loikoilla kevyesti sinne lähemmäs puolta yhdeksää. Mitä sitä herätä liian aikaisin panikoimaan? Pakko oli kuitenkin nousta, sillä Jani lähti viemään linja-auton jo valmiiksi Laitumelle eikä mun läsnäoloni ollut vielä tarpeen siellä suunnalla. Joten ylös, ulos ja aamukahville. Äiti teki aamupuuron ja sen jälkeen olikin vielä hyvää aikaa käydä kaupassa hakemassa vaihtokenkiä varten sukat ja muutama tarpeellista roinaa. Ostosreissulla näin häävieraitakin ja oli niin mukava jutella kaikessa rauhassa.

Pieni hermostuneisuuden tunne nousi pintaan vasta kellon lähestyessä yhtätoista, jolloin kaason oli määrä tulla hakemaan mut Laitumelle. Me matkattiin rauhalliseen tahtiin kampaajalle suoraan hääpuvun ja muun tarpeellisen ollessa autossa. Kampaajalla oli ihanan rauhallista ja ensimmäisenä mut istutettiinkin pesupaikalle. Siitä alkoi putsaus, puleeraus, tälläys, kiharrus, suoristus ja olo oli jälleen kuin Miss Kovis leffaan joutuneella. Vähän vähemmän kuin torstaina, jolloin oli käsien kuorintaa, kasvojen kuorintaa, kynsien parantelua ja kimalluksen laittoa, koemeikkiä ja -kampausta, mutta siltikin olo oli prinsessamainen. Sanna teki aivan käsittämättömän upean kampauksen, johon kuului kiharaa, tuuheutta ja helmiä. Myös meikki oli kevyt ja pehmeä, mutta sai silti mut näyttämään jopa ihmismäistä paremmalta :)

Kaiken tämän jälkeen olikin melkoinen koitos, kun laitettiin pukua ylle. Täytyi varoa tukkaa ja meikkiä, täytyi varoa pukua ja kenkiä. Urakasta suoriuduttiin kuitenkin kunnialla kaason avustuksella ja sen jälkeen Sanna vielä tarkisteli kampausta sekä meikkiä. Kyllä oli huima tunne, kun ensimmäisen kerran itseään peilistä katsoi. Työllä ja tuskalla sai estettyä sen, ettei ihan toljottanut peilikuvaansa kuin sonni uutta veräjää, mutta ei se kaukanakaan ollut... Olo oli kerrassaan upea!

Kaaso avusti välipalan kanssa ja hoiteli juoksevia menoja, sillä välin kun mä seistä tönötin kuin koriste-esine uskaltamatta kauhean paljon istua mihinkään. Pakko oli kenkien takia lopulta varovaisesti istahtaa tuolin reunalle. Ei olisi jalat kestänyt kirkossa seisomista, jos olisi pitempään ollut jalkojensa päällä... Pitkä odotusaika tuli, mutta enemmin niin kuin, että olisi ollut kiire ja tohina päällä kirkolle mentäessä. Nyt saatiin rauhassa lähteä kampaajalta kirkolle. Kukatkin toimitettiin ihanasti kampaajalle niin ei tarvinnut niitäkään murehtia.

Kirkolla ajettiin - miten sen nyt nätisti sanoisi? ei mitenkään - ruumishuoneen kulmille odottelemaan kellon kolmen lähestymistä. Olisihan sitä voinut sakastiin mennä, mutta kun periaate oli ettei sulhanen näe pukua todellakaan ennen kuin vasta alttarille kävellessä. Ja siinä ulkosalla oli kiva odotella. Tv-kameroita oli siellä täällä ja kuvausporukka kävi halailemassa ja ihastelemassa. Tippa tuli linssiin jostain kumman syystä ja kaasoa tarvittiin apuun. Sää oli ihanan elokuinen - ei liian lämmin eikä liian kylmä vaan sopiva. Kaaso, morsiusherra ja morsiustyttö piti huolen, ettei liian vakavaksi ehtinyt päästä. Sitten kello alkoikin olla niin paljon, että lähdettiin hiljakseen lähestymään pääovia.

Siinä vasta hermostuminen alkoikin kuplia, kun odoteltiin ovien takana aloitusta. Se jännitys oli uskomaton. Siihen saakka oli päässyt sellaisella pehmeällä ja mukavalla hermostuneisuudella, mutta urkujen pauhinaa odottaessa perhosparvi kolminkertaistui. Jani lähti morsiustytön ja sulhaspojan kanssa menemään ennen meitä ja sitten Martti aloittikin marssin. Ovet avautui ja me lähdettiin matkaan. Takana tapahtumia seuraava kamera unohtui ja jännitys suli pois askel askeleelta. Kumarrukset miehiltä ristikäytävällä ja niin mä olinkin jo tulevan mieheni käsipuolessa. Viimeistään vihkiryijyn päällä perhosparvi lenteli maailmalle ja tilalle tuli rauhallinen ilo.

Ja jatkuu seuraavalla kerralla... :)