Nyt se on sitten täällä - odotettu, ehkä pelättykin, näytelmäesityksen ensi-ilta. Jos jätetään huomiotta se, että oon herännyt ihan törkeän aikaisin, niin yö meni hyvin. Ei mitään uskomattomia painajaisia tai ahdistavaa tunnetta, että maailma romahtaa sunnuntaina. Ei, en nähnyt unia ja tunnen oloni levänneeksi. Lähinnä on kauhea halu päästä organisoimaan (suom. sähläämään) ja energiaa on kuin pienessä kylässä.

Eihän tässä muuten mitään ihmeellistä olisi, mutta kun jännittää niiden nuorten puolesta. Ne on nähnyt ison vaivan, esitystä on harjoiteltu puolisen vuotta. Ja tiedän, että ei niidenkään hermot ihan kunnossa tänä aamuna ole! Haluaisi niin, että kaikki menee hyvin ja nuoret saa positiivisen kokemuksen. Olen kyllä ollut harjoituksissa mukana ja tiedän mitä ne on parhaimmillaan ollut. Ei pitäisi olla mitään hätää. Näytelmässä tuskin menee pahasti pieleen, käytännön asiat ja kahvitus todennäköisemmin tökkii. Ja esityksen loppu, etenkin Roomeon ja Juulian kuolinkohtaus vie pisteet kotiin, vaikka miten menisi alkuosa. Se on niin hyvä! Itku meinaa tulla, kun rouva Capula käy nyyhkimään Juulian ruumiin viereen tai kun Roomeo huutaa rakkauttaan kirkossa Juulian maatessa elottomana korokkeella. Niisk!

Eli toivottakaa meille kaikkea onnea esityksen kanssa. Ja ne ketkä on tulossa katsomaan, valmistautukaa loistavaan esitykseen!