Tänään oli taas tyypillinen maanantaiaamu. Kissa tiputti jotain  kovaäänistä kuuden aikaan ja herätessä olo oli säikähdyksen lisäksi oudon tukkoinen ja voimaton. Annoin periksi olotilalle ja siirsin suosiolla herätyskellon soimaan joskus puolilta päivin. Olo ei siitä parantunut yhtään. Päivä meni sohvalla maatessa. Tietenkään asioita ei parantanut tämä kummallinen jouluvastaisuus. Ei vois vähempää kiinnostaa joululaulut, koristeet tai edes jouluostoksilla käynti, joka yleensä on ollut kohokohta vuoden lopussa. Kauneimmat joululaulutkin tuntui tuskalliselta eilen vaikka aina odotan innolla niitä.

Ehdin jo pohtia kaikenlaista eikä päivä todellakaan paistanut risukasaan. Pohdiskelin omaa ammatinvalintaani ja osaamistakin rankalla asenteella. Teki mieli heittää hanskat tiskiin ja alkaa johonkin missä ei ole vastuuta ja missä joku muu sanoo miten homma hoidetaan. Mikä tässä ruikutuksessa on sitten ideana?

Se, että kun istahdin autoon tuossa jäätävässä kylmyydessä töiden jälkeen, pystyin hymyillen ja tosissani toteamaan olevani juuri siinä ammatissa ja työpaikassa jossa haluankin olla. Kolme tuntia (jotkut isoset tulivat aikaisin paikalle) mun nuorieni seurassa palautti auringon ja hyvän olon. Aina kerhot ja muut yleensä palauttaa mun hyvän olon, mutta tänään siinä oli jotain erityistä. Oli vain erityisen lämmin olo kaiken sen kurjuuden jälkeen mitä oli päivän aikana tuntenut. Mulla on aivan mahtavia nuoria!