Tietysti blogia pitää päivittää silloin, kun olisi miljoona muutakin asiaa tehtävänä...

Kesä on pyörähtänyt käyntiin Talalassa kesäteatterin, puutarhanhoidon ja sairasloman merkeissä. Päättäjäislauantaina päätin leikata pienen kaistaleen nurmikkoa, että olisi siistimmän näköistä. Kaksi kertaa nykäisin leikkuria käyntiin ja sitten tuli stoppi. Kun ensin oli pyörinyt puolisen tuntia pitkin huushollia itkien ja kättä pidellen, oli pakko nöyrtyä ja todeta, että nyt taisi käydä sen verran pahasti ja apua kaivataan. Tietenkään en soittanu päivystykseen vaan ystävälle - ja nimenomaan sellaiselle ystävälle, jonka äiti on terveysalan ihmisiä. Hätäensiapu tuli puhelimen kautta, mutta kun kipu ei laantunut vaan pikemminkin lisääntyi, soitin päivystykseen suureen Sastamalaan ja sieltä komeaääninen mies käski lähteä sinne. Ihana ystävä hyppäsi pyörän selkään, fillaroi mun luo ja lähti kuskaamaan hernepussilla varustettua potilasta terkkariin.

Siellä itkettiin ja naurettiin jonotusajan ollessa parisen tuntia. Nuori naislääkäri kysyi konsultaatioo toiselta naislekurilta ja yksissä tuumin mut lähetettiin Acutaan Tampereelle. Taksilla, koska Ainolla oli ylppärijuhlat lähestymässä kovaa vauhtia. Sain mukamas tujut pillerit, kantositeen ja taksilapun. Entä miksi oli kerrottava lääkärin sukupuoli? Siksi, että Vammalassa ei haitannut yhtään että päällä oli likaiset ruohonleikkuuseen tarkoitetut vaatteet ja tukka niin paskainen että siitä olisi saanut ilman mitään mömmöjä irokeesin tehtyä. Acutassa sen sijaan mun oma hoitaja oli komea mies, joka oli vielä niin mahdottoman ystävällinen ja ihana. Samoin lääkäri oli nuori ja komea mies. Niin ja selitäpäs miehelle, että teloit kätesi käynnistäessä ruohonleikkuria...

Kotiin pääsin puoli kymmenen maissa ja mukana oli resepti särkylääkkeille. Porukat poikkesi seuraavana päivänä apteekissa käyttämään ja isä tuli leikkaamaan sen nurmikon :) Maanantaina sitkeästi lähdin leirille - mitä, olihan mulla särkylääkkeet. Kaipa mä olin niin leiritohinassa, ettei kipu päässyt tunkeutumaan läpi ennen kuin ekan leiripäivän ehtoolla, jolloin käsi alkoi sinertyä ja mennä tunnottomaksi... Siinä hetkinen pohdittiin, että lähdenkö Vammalaan vai en. Soitin sinne ja sieltä käskettiin tulla paikan päälle näyttämään. Jälleen Aino tuli kuskiksi. Leiri jäi sijaisen hyvään haltuun ja me käytiin vähän niin kuin pahan onnen torjumiseksi läpi, että mitä tehdään sitten jos en pääsekään takaisin leirille.

Ei auttanut se. Automatka oli elämäni pisin maanantaiehtoona. Se ei mitenkään johtunut kuskin hitaudesta vaan siitä kauheasta tunteesta, että nyt on jotakin pahasti vialla. Sellaista tunnetta ei ikinä ole ollut enkä toivo sitä enää uudestaan. Kamalaa, kun itkee eikä sille pysty mitään, tuntuu kauhealta vaikkei periaatteessa ole mitään hengenhätää ja pelottaa ilman mitään isompaa syytä. Ainon kanssa käytiin matkalla läpi sekin kauhuskenaario, että mitä sitten jos mä pökerryn matkalla tai pahemmassa tapauksessa menetän oikein kunnolla tajuntani.

Odotusjono oli tällä kertaa lyhyt, mutta jouduin silti vuoteeseen ennen kuin pääsin lääkärille. Tuli vain tunne, että nyt on huono olla enkä selviäisi yksin muutaman metrin matkaa sängyn luo. En edes Ainon auttamana. Hoitsu tuli paikalle ja kohta mua kärrättiinkin makuutasossa syrjempään. Lääkäriä odotellessa tärisin ihan holtittomasti, kun kipu oli kai niin kova. Se ei tuntunut kivulta, pahalta vain. Lääkäri käväisi katsomassa ja hetken kuluttua tulikin komea mieshoitsu, joka antoi piikin kankkuun uhaten, että se laittaa mut laulamaan eestiksi... Sain vahvemmat lääkkeet ja kiellon palata leirille.

Eli ykkösleiri kului multa sairastaessa kotona. Kamala tunne olla poissa leiriltä, mutta pakko oli. Ei käsi olis kestänyt. Loppuviimeksi apua tilanteeseen toi jäsenkorjaajalla käynti. Nyt käsi toimii suht. hyvin. Silloin tällöin vähän särkee, mutta sen kanssa kykenee elämään. Ja ensi viikolla olisi tarkoitus mennä kakkosriparille. 

Että sellainen kesän alku täällä päässä. Kesäteatterista ja kaikesta muusta kirjoittelen myöhemmin. Nyt täytyy lähteä valmistautumaan lastenjuhlille. 

 

Niin - en laulanut eestiksi. Mielenkiintoisia heittoja kyllä tuli, mutta surukseni - ja varsinkin muiden suruksi - en laulanut.