Joel on kohta 11 kuukautta ja elämä pienen lapsen kanssa on ollut sekä just sitä mitä on ajatellutkin sen olevan että myös täysin jotain ihmeellistä mitä ei olisi voinut kuvitellakaan. Kyllähän sitä jo pikkuveljien kaitseminen, oma ammatti ja työpaikat antoi jonkinlaista kuvaa siitä, mitä on lapsen kanssa touhuaminen, mutta se on pintaraapaisua vain. Onhan se tyystin erilaista olla sen lapsen kanssa muutama hassu tunti, ehkä yökyläilyn verran, kuin olla 24/7 kiinni lapsessa. Vaikka kuinka asennoitui jo raskausaikana, että elämä muuttuu ja sitten lapsen kanssa ei mennäkään niin vain mihin halutaan ja että asioiden tärkeysjärjestys muuttuu, niin kyllähän se silti aikamoinen shokki oli. Alussa onneksi helpotti huomattavasti, kun Teuvo oli kotona puolen vuotta niin pääsi suihkussa käymään rauhassa, saattoi lukea kirjaa enemmänkin kuin kaksi sivua, syödä aterian niin että se oli vielä lämmin... Mutta ne ensimmäiset kuukaudet, kun Teuvo palasi töihin, oli tiukkaa. Välillä katseli kelloa laskien tunteja isännän kotiintuloon ja sitten pakeni pää kolmantena jalkana tietokoneelle, ulos, suihkuun - mihin tahansa jossa sai hetken olla rauhassa yksinään.

Noina kuukausina sitä ajatteli, että mihin ihmeeseen sitä itsensä on laittanut. Mutta nyt, kun poika touhuaa jo pikkaisen itsekseen, kävelee, konttaa ja ymmärtää enemmän, on elämä helpottunut huomattavasti. Kun Joel on aktiivisempi ja osaavampi, on itsekin löytänyt sen osaamisen. Ei se olekaan niin vaikeaa ja vaativaa pakata hoitolaukku ja lähteä autolla/vaunuilla sinne taikka tänne. Sitä osaa ja pystyy. Nyt on enemmän kysymys jaksamisesta.

Onhan se nimittäin paljon rankempaa touhuta pienen taaperon kanssa, kun kaikki raskausvaivat painaa päälle. Kasvava maha, närästys, päänsärky, liitoskivut, selkäsärky yms on oma lukunsa, mutta jo ihan väsymys saa välillä päivän suunnitelmat sekaisin. Pahinta taitaa olla, kun sekä äidillä että pojalla on huono päivä samaan aikaan... Ei puutu tulta ja tappuraa, kun kaksi leijonaa tekee huonoa oloaan huomatuksi.

Vaikka niitä huonoja hetkiä on, niitä tulee onneksi harvoin nykyään. Ihminen on siitä hieno olento, että halutessaan se oppii uusia asioita ja tapoja. Etsitään uusia asentoja olla ja touhuta pojan kanssa niin saa levättyä/paranneltua selkää, mennään kyläilemään niin molemmat saa uusia virikkeitä (ja äiti lepohetken kun muut touhuaa Joelin kanssa), otetaan reippaasti laiskottelupäivä, jolloin pojan päiväunien aikaan ei tehdä yhtään mitään...

Häämuisteloissa ollaan viime kerralla päästy ohjelman loppuun ja mainintaan siitä, että seuraavaksi vuorossa oli häävalssi. Pienen tauon jälkeen lavalle kapusi siis bändimme Tähtikartta, joka aloitti meidän biisillämme. Sitä ei varmastikaan moni tiedä, että jos jostakin väännettiin kättä sulhasen ja morsiamen välillä niin se oli nimenomaan tuo häävalssi. Teuvo halusi Kummisetä -elokuvasta tutun kappaleen (ei se Speak softly, vaan se toinen), joka ei yhtään napannut taas mun makuuni. Minä ehdottelin ensin kappaleita, jotka ei ollut valsseja, mutta joilla oli jotain kytköksiä meidän elämään. Yhteinen valinta syntyi niistäkin, mutta lopulta alettiin olla kuitenkin sitä mieltä, että yhteisen tanssin tulisi kuitenkin olla valssi. Ja taas oli veivaamisen vuoro... Onneksi meillä oli rauhallinen ja sovitteleva henkilö sopimassa häämusiikista ja niin me saatiin valittua häävalssi. Eli ohjelman jälkeen bändi soitti Matti Eskon Häävalssin.

Vaikka me ollaankin Teuvon kanssa tanssittu aiemminkin niin kyllä tuota häävalssia jännitti. Ensinnäkin hameen laahus ja toiseksi korkeat korot mietitytti. Jalat alkoi jo tuossa vaiheessa olla ihanan turrat, joten pieni pelko oli että lennähdän turvalleni... Onneksi mitään niin pahaa ei käynyt. Tanssi sujui itse asiassa melko hyvin ja ne muut ihmiset vaan unohtui ympäriltä. Meidän tanssin loputtua oli vuorossa mun vanhemmat ja sitten Teuvon vanhemmat. Oltiin sovittu, että heti kun näyttää ettei jaksa enempää tanssimaan, vaihdetaan paria. Niinpä Teuvon veljistä vanhin vaimonsa kanssa tuli seuraavaksi vuoroon. Siinä se ensimmäinen setti menikin, kun hakijoita riitti Teuvon veljistä muihin sukulaisiin sekä omalta että miehen puolelta.

Kun ensimmäinen setti loppui, ehdin hyvin tutkimaan kahvipöytää. Kyllä oli koreata! Oli pullaa ja piparia sekä tietysti kakut ja krokaani. Kaaso valmisti hääkakut ja toteutti vielä mun toiveeni vanhasta perinteestä eli valmisti krokaanin, joka toimi meillä eräänlaisena hääkappelina. Meidän hääpari nimittäin ei keikkunut kakun päällä vaan oli sijoitettuna krokaanin sisälle :)

Kakun leikkaamisesta oltiin puhuttu jo kotosalla etukäteen. Olin todennut isännälle, etten minä ainakaan polkaise, sillä telon kuitenkin joko oman tai toisen jalan tai katkaisen kenkäni koron. Selittelyn makua saattaa joku ajatella, sillä Teuvo tosiaan polkaisi... Ja piti kättään päällimmäisenä, kun leikattiin kakkua. Onneksi mä sain sentään paketista kaulimen niin on joku tasapaino valtasuhteessa kotona.

Kakku oli todella hyvää ja sitä tietysti syötettiin toisillemme kaiken taiteen ja sääntöjen mukaan. Siinä mutustellassa ehti jutella aina sanan siellä ja sanan täällä vieraiden kanssa. Ja lahjapöytääkin pääsi tutkimaan. Onneksi lasten iloksi tuotua pahvitaloa ehdin jo perjantain valmisteluiden valissä koristelemaan itsekin niin ei tarvinnut laahuksen kanssa pöhkiä piirtelemään... Löysin kaason kanssa shoppaillessa ihanan tuunattavan pahvitalon, joka pystytettiin lasten iloksi - loppuillasta oli myös aikuisilla riemua sen kanssa (en ole vieläkään tutkinut mitä kaikkea talosta löytyy).

Kahvin jälkeen jatkui tanssi Tähtikartan tahdissa ja siellähän sitä tuli pyörähdeltyä useaan otteeseen. Ihmeen hyvin jalat kestivät - ehkä ne oli lopulta niin turrat että sitä vaan jaksoi mennä. Toiseen settiin oltiin myös sovittu Teuvon toivoma kappale Kummisedästä ja täytyy sanoa, että tämän bändin esittämänä se oli todella kaunis kappale.

Väliajoille oli kehitelty kaikenlaista pientä ohjelmaa. Naisille oli luonnollisesti hääkimpun heitto ja kimppu päätyi kattoparrun kautta mun serkulleni. Että millais se oli - vuosiko kimpun saannista kun soi hääkellot? Heittokimppu oli tehty erikseen, sillä enhän mä olisi voinut heittää mun ihanaa Liljankukkaani! Miehille ei ollut sukkanauhan heittoa, sillä meistä kumpikin vierasti ajatusta. Sen sijaan pojat pääsivät kisailemaan väkijuomapullosta. Kenen kolikko osui lähemmäksi vei Viron tuliaisen. Oli kolikkoa heittelemässä yksi nainenkin, mutta voiton vei miespuolinen kisailija.

Muuta oheisohjelmaa järjestivät miehet bestmanin johdolla. Teuvo pyydettiin tanssilattialle bändin ollessa tauolla ja kohta sulhanen lenteli korkealle ilmaan isojen miesten heittojen voimasta. Ei sentään jäänyt parrun päälle roikkumaan vaan tuli ehjänä kolmen heiton jälkeen takaisin.

Ilta jatkui tanssin ja yleisen seurustelun merkeissä pitkälle yöhön. Vieraita lähti pitkin iltaa tietysti kotiokin ja me Teuvon kanssa hyvästeltiin ja kiiteltiin väkeä. Oli ihanaa, että niin moni pääsi paikalle juhlimaan meidän kanssa! Ja omasta mielestäni meidän hääpäivä sujui uskomattoman hyvin ja hienosti. Erityinen kiitos täytyy antaa kaasolle ja morsiusherralle, jotka pitivät lankoja käsissään sekä meidän loistavalle valokuvaajalle, joka sai pitkästä ja tapahtumarikkaasta päivästä niin upeita kuvia ja niin monesta tilanteesta.

Kello taisi olla jotakin yhden paikkeilla, kun tanssilattialla pyörähdellessä todettiin molempien olevan jo ihan poikki. Vielä viimeisen kerran tanssittiin meidän häävalssi ja sitten vilkuteltiin hyvästit jäljellä oleville vieraille. Bestman kuljetti meidät hääyötä viettämään mökille. Kyllä oli ihanaa päästä rauhaan ja hiljaisuuteen. Tietysti ensin tarkistettiin mökki herätyskellojen ja muiden yllätysten varalta. Ei löytynyt kuin ihania herkkuja pöydältä ja kauniita lauseita seiniltä - ja pirusti herneitä lakanan alta...

Puhetta ohjelmaan saatiin molempien puolilta. Ensimmäisen puheenvuoron käytti mun kummitätini, jolle homma lankesi tavallaan vanhasta tottumuksesta. Isä ei ole kovinkaan puhujatyyppiä ja kummitäti sanoi parisen sanaa jo lakkiaisissa. Toinen puhe tuli sulhasen veljeltä, joka piti maljapuheenkin. Saatiin matkalle evääksi sanapareja sekä hauska runokirja. Sitä ollaan tulkittu kotosalla syksyn pimenevissä illoissa :)

Tohinaa ja touhua toi Teuvon kummityttöjen esitys, joka oli haluatko miljonääriksi -ohjelman pohjalle tehty visailu. Keskelle lattiaa tuotiin tuoli ja tytöt esitteli oljenkorret. Kummastelin siinä, että miksi siellä oli kysy sulhaselta -oljenkorsi, mutta ei kysy morsiamelta... Noh, paljastuhan se lopulta. Ennen aloittamista nimittäin alettiin kovasti etsiä toista tuolia ja siinä ihmetellessä, että mitäs nyt, saapui pelottavan näköinen joukkio saliin ja sulhanen kaapattiin mukaan. Minä siinä raukkana istuskelin yksinäni, kun ryövääjät ilmoitti lunnasvaatimuksensa. Kas kummaa, miljoona euroa... Hmmm.

Minä sitten istahdin keittiöjakkaralle ja aloin vastailla kysymyksiin. Heh heh, ainakin yritin. En ole tunnettu muististani, saatika siitä että muistan hyvin pieniä yksityiskohtia. Niinpä isännän auton rekisterinumero haettiin yleisön joukosta ja puhelinnumero meni alusta saakka päin mäntyjä... Jotain sentään muistin ja osasin vasta, niinpä en joutunut joka kysymyksellä tekemään tehtäviä, joita tytöt oli keksinyt pelastukseksi. Laulua lausuttiin morsiusherran avulla, mutta runot hoitui sentään omin avuin. Kymmenen kysymystä rämmittiin hiljaksiin läpi ja lopulta sain kuin sainkin miljoonan euron "shekin". Mun onnekseni ryövääjät eivät olleet ahneita, vaan tyytyivät miljoonaan palauttaen uunituoreen aviomieheni mun luokse. Olisinhan mä maksanut enemmänkin ;)

Vilskettä ja pientä kilpailuhenkeä herätti sukujen sota, jossa tarkoituksena oli etsiä seremoniamestarin vaatimia tavaroita omalta suvulta. Tavaroiden hakijoina toimi sotaratsut ja tähän tehtävään oil valittu mun puolelta Jani ja Teuvon puolelta Iris. Pisteenlaskijoina toimi ratsujen paremmat puolet eli Salla ja Erik. Sukujen tuli avustaa sotaratsuja huutelemalla ohjeita keneltä saattaisi vaadittava esine löytyä ja muut vieraat saivat itse päättää, kumpaa sukua avustivat. Haettavia tavaroita oli muistaakseni mm. tulitikut, ensiapupakkaus, sukkahousut (Jani kantoi Sallan Ainon luo), kännykkä (ei Nokia), miesten kenkä (ei musta) ja helmenä pohjalla: tummat housut. Kyllä oli tohinaa, kun sotaratsut paikoin yltyivät oikein kisaamaan nopeudesta ja seremoniamestari sai pelätä alle jäämistä.

Tietysti ohjelmassa oli perinteinen 12 kuukautta, joka toteutettiin postikorttien muodossa. Korttien saajat oltiin yhdessä pohdittu jo etukäteen ja joukkoon lukeutui lähisukulaisia, ystäviä ja työtovereita. Ihmisiä valittaessa pyrittiin ottamaan tasapuolisesti molempien puolilta ja myös muitakin kuin vain aikuisia. Tehtävinä oli esimerkiksi peli-illan pitoa, ruuanlaittoa, talonmiehenä toimimista, eläintenhoitoa, glögin tarjoilua, ulkoilupäivän järjestämistä ja kaikenlaista muuta. Kun vuosi saatiin jaettua osiin, oli vuorossa runollinen paketti, joka kiersi kaason lukeman runon mukaan ihmiseltä ihmiselle. Etsittiin Marilynin näköistä naista, vaaleaa viikinkiä, komeaa partaa ja lopulta paketti päätyi parille, jonka kasvoilta näkyi onni ja rakkaus (tai jotenkin niin se meni). Meillehän se paketti tuli.

Ohjelmallinen osuus päättyi häävalssiin ja ensimmäisen tanssisetin alkamiseen. Loppuillasta kerronkin seuraavalla kerralla.

Perjantaina ennen häitä laitettiin särkän tanssilavaa kuntoon sekalaisin voimin. Aamusella oli muun muassa tulevat lankoni auttamassa pöytien kanssa. Ei voinut kuin hymyillä heidän käsittelyssä. Kaikki mitä sanottiin, sanottiin sellaisella äänensävyllä ja tavalla, että ei tullut mieleenkään tiuskaista takaisin stressaantuneena "kyllä mä sen tiedän" tai "no olen pohtinut". Sitä vain nyökytti päätään ja hermokimput suli pois. Väkeä kävi muutenkin päivän aikana paikalla ja monenlaista touhua riittikin. Perunan pesua, lattian lakaisua, pöytien koristelua, lasten leikkinurkan talon kasausta (yhym, oli tuunattava leikkitalo johon kävi piirtämässä moni muukin kuin alle 150 cm pitkät), hääparin pöydän koristelua... Itse lähdin paikalta kolmen jälkeen, sillä oli jalkahoito varattuna neljäksi. Tohinat jäi melko hyvään kuntoon ja kaaso piti lankoja tiukassa otteessa. Oli onneksi passittanut sulhasenkin kotiin lepäämään illan kuluessa.

Lauantaina siis paikat odotti koristeltuina juhlakansaa, joka saapui paikalle tipotellen. Meidän perässä tuli ihan kiva letka autoja ja harjua ajellessa joutui varomaan ihmisiä - tai ennemmin ihmiset varoi autoa, sillä kovinkaan paljoa ei ollut tilaa väistellä :) Samantein meidän päästyä perille alkoi kätteleminen. Ovella oli ensimmäisenä mun ja Teuvon vanhemmat. Siitä väki jatkoi matkaansa meidän luo. Me seisottiin vähän kauempana niin ettei pääsisi kauheita ruuhkia syntymään. Monta halausta ja kädenpuristusta vaihdettiin. Minkälaista se mahtaa olla linnanjuhlissa, kun nytkin tuo parisensataa tuntui aika määrältä? Oli kuitenkin ihanaa nähdä ihmisiä, joiden kanssa halusi jakaa juhlapäivän. Eikä me pidetty kauheaa kiirettä kätellessä, että ehti muutaman sanasen vaihtamaan ja halaamaan hetken pitempäänkin, jos niin halusi.

Hujauksessa se menikin ohi ja vuorossa oli Teuvon veljen maljapuhe. Se täytyy myöntää, että maljapuhe on jäänyt vähän hämärän peittoon, sillä Tuomo piti upean puheen vielä myöhemmin ohjelmassa ja nämä kaksi puhetta sekottuu mielessä. Kilistelyt ja eläköön-huudot muistaakin ja sen, että sitten oli vuorossa ruokailu. Pöytä notkui kaikesta hyvästä mitä emäntä ja sukulaiset oli valmistanut. Yhä vain alkaa maiskutella huuliaan kun muisteleekin tarjoiluja. Nam.

Ihmeen äkkiä tuollainen väkimäärä ruokittiin, sillä kun lautasten keruu alkoi, me oltiin puolisen tuntia etuajoissa aikataulua. Siinä olikin sopiva välä tervehtiä ihmisiä ja jaloitella. Tietysti me yritettiin seremoniamestaria hoputtaa, että alkaisi jo ohjelman, mutta onneksi joku meistä ajatteli ja antoi ihmisille ihanan "ruokalevon" ja jaloitteluhetken. Kyllähän siinä iltaa oli aikaa vaikka kuinka. Ja itselläkin pysyi ajatus kasassa, kun mentiin sellaisella sopivalla tahdilla ohjelmasta seuraavaan.

Hääjuhlan ohjelmaa oltiin yhdessä suunniteltu ja tietysti sinne joukkoon oli jätetty välejä yllätysohjelmille ja vapaalle sanalle/esitykselle. Ruokailua odotellessa pöytäkunnat sai täytellä hääveikkausta, jossa kysyttiin hääpariin liittyvistä seikoista. Yhteistä harrastusta haettiin, missä tanssittiin eka tanssi, mitä Teuvo toi mulle kerran töistä tullessaan, mitä mä annoin palkinnoksi urheasta hiihtoreissusta... Hääveikkauksen vastaukset annettiin ohjelman aikana ja parhaiten tiennyt pöytä palkittiin karkkikorilla.

Ohjelmasta kuitenkin lisää seuraavalla kerralla, sillä nyt täytyy valmistautua kolmen lajin aterialle lähtöön :)

Sen jälkeen olikin vuorossa vihkipappimme puhe, joka oli niin papin kuin vihittävän parinkin oloinen. Veli-Matti oli vihkiharjoituksissa kysellyt meiltä paperilla toisen hyvistä puolista ja siitä mikä toisessa kolahti. Näitä vastauksia se ei kuitenkaan käyttänyt puheessaan, vaan oli ottanutkin tietonsa hääjuhlaan tehdystä veikkauksesta, josta paljastui kaikenlaisia seikkoja. Tiesin kyllä, että näinkin saattaisi käydä, mutta sitä en aavistanut, että minkä veikkauksen kohdan se lopulta ottaakaan puheeseen... Kyllä nauratti!

Puheen jälkeen tuli ne kuuluisat kysymykset ja mä huokaisin helpotuksesta, kun morsiamelta kysytään vasta toisena. Ehti valmistautua ja kuunnella rauhassa, että mihinkä kohtaan sitä kiekaisisi sen vastauksensa. Teuvo jo etukäteen mulle sanoi, että hän saattaa pitää pienen tauon ennen vastaamista, mutta se vaan merkitsee hänen sanovan Tahdon sitäkin suuremmalla tunteella. Mun tahtomiseni kuulemma kaikui aika topakkana kirkossa, ettei kenenkään pitäisi huonosta kuuluvuudesta ainakaan valittaa. :)

Kysymysten perään tuli sormusrukous ja se Teuvon koitinkivi eli sormuksen pujottaminen mun sormeeni. Hyvinhän se sujui, ei ainakaan pyöriskellyt lattialle. Virsi 822 tuli avioliiton vahvistamisen jälkeen ja virsi löytyi vihkipapin avustuksella virsarin lisäosasta. Ihana, kun tutun virren sävelillä sai laulaa tilaisuuteen sopivaa sanomaa. Loppuun tulikin meille paljon polvistumista, sillä siellä vuorossa oli rukousta enemmänkin sekä iki-ihana Herran siunaus, jonka Veli-Matti lauloi. Se on todella kaunista kuultavaa ja eritoten meidän pappimme laulamana. Tippa tuli linssiin siinä vaiheessa.

Onnittelun ja vihkiraamatun antamisen jälkeen me käännyttiin kuuntelemaan lopuksi vielä yksinlaulua. Meidän nykyinen kanttori esitti Martin säestyksellä upean laulun nimeltä Enkelin rukous. Tämän jälkeen morsiusherra suoristeli laahusta, ojensi kukan ja me valmistauduttiin marssiin. Ja oli muuten mahtava meidän päätösmarssi. Martti esitteli meille muutamia marsseja aikaisemmin ja tämä kyllä nosti kylmät väreet - ja nimenomaan hyvällä tavalla. Marssi oli Alexandre Guilmantin Great Chorus in d major.

Kirkon ovien lähestyessä me kurvattiin urkuparven portaikkoon odottelemaan kirkkoväen vaellusta ulkosalle. Teuvon kummitytöt ojenteli vieraille ohraa ja saippuakuplia lapsille. Me saatiin melkoinen tovi odotella, kun väkeä riitti solkenaan virtaamaan. Seurakuntamestari ohjasi meidät sitten eteiseen sopivana kohtana ja me laskeuduttiin alas pääportaita. Eikä kukaan koskaan voi valmistautua siihen sateeseen, mikä tulee niskaan poistuttaessa. Sitä kuvittelee tietävänsä mitä se on, mutta ei sitä voi aavistaakaan... Hauskaa oli kaivella ohranjyviä tukasta ja yläosan alta. Osa varisi onneksi siinä vaiheessa, kun noustiin morsiusherran hankkimaan kulkuneuvoon - kuorma-autoon! Ihan järjettömän upea kuljetusmuoto. Vanhan museokuorma-auton lavalle oli laitettu kaksi nojatuolia ja matto lattialle. Sinne piti nousta A-tikkaita pitkin ja ihme kyllä, se sujui ilman suurempia kommelluksia.

Matka Särkän tanssilavalle meni antoisasti tuoreen aviomiehen kanssa jutellessa, sillä mehän ei oltu nähty perjantai-illan jälkeen ennen kuin vasta kirkossa kaiken kansan edessä. Maisemat oli kauniita ja näkökulma lavalta oli tuore ja kiinnostava. Haastetta toi kevyt tuulenvire, mutta onneksi lakkaa oli tukassa niin paljon ettei se kärsinyt juuri ollenkaan. Perillä hirvitti harjun kapea tie, mutta kuski hoiti sen mallikelpoisesti. Kääntyminen päässä sen sijaan vei kädet silmien eteen, mutta sekin suoritus onnistui ilman naarmuja taikka järveen putoamista.

Sitten olikin vuorossa väen tervehtiminen, mutta siitä seuraavalla kerralla...

Kuulumisia ajattelin kirjoitella ja tulin siihen tulokseen, että pitänee aloittaa viikon takaisista tapahtumista eli häistä... Niistä varmaan jotkut ehkä haluaa lukea? Kuvia saa sitten, kun saan kuvaajalta ja sukulaisilta niitä omalle koneelle.

Lauantai 20. päivä alkoi mulla Huittisissa kellon ollessa liian paljon vajaa kahdeksasta. Janin herätyskello nimittäin pärisi Püssiksessa herättäen mutkin vaikka ajattelin loikoilla kevyesti sinne lähemmäs puolta yhdeksää. Mitä sitä herätä liian aikaisin panikoimaan? Pakko oli kuitenkin nousta, sillä Jani lähti viemään linja-auton jo valmiiksi Laitumelle eikä mun läsnäoloni ollut vielä tarpeen siellä suunnalla. Joten ylös, ulos ja aamukahville. Äiti teki aamupuuron ja sen jälkeen olikin vielä hyvää aikaa käydä kaupassa hakemassa vaihtokenkiä varten sukat ja muutama tarpeellista roinaa. Ostosreissulla näin häävieraitakin ja oli niin mukava jutella kaikessa rauhassa.

Pieni hermostuneisuuden tunne nousi pintaan vasta kellon lähestyessä yhtätoista, jolloin kaason oli määrä tulla hakemaan mut Laitumelle. Me matkattiin rauhalliseen tahtiin kampaajalle suoraan hääpuvun ja muun tarpeellisen ollessa autossa. Kampaajalla oli ihanan rauhallista ja ensimmäisenä mut istutettiinkin pesupaikalle. Siitä alkoi putsaus, puleeraus, tälläys, kiharrus, suoristus ja olo oli jälleen kuin Miss Kovis leffaan joutuneella. Vähän vähemmän kuin torstaina, jolloin oli käsien kuorintaa, kasvojen kuorintaa, kynsien parantelua ja kimalluksen laittoa, koemeikkiä ja -kampausta, mutta siltikin olo oli prinsessamainen. Sanna teki aivan käsittämättömän upean kampauksen, johon kuului kiharaa, tuuheutta ja helmiä. Myös meikki oli kevyt ja pehmeä, mutta sai silti mut näyttämään jopa ihmismäistä paremmalta :)

Kaiken tämän jälkeen olikin melkoinen koitos, kun laitettiin pukua ylle. Täytyi varoa tukkaa ja meikkiä, täytyi varoa pukua ja kenkiä. Urakasta suoriuduttiin kuitenkin kunnialla kaason avustuksella ja sen jälkeen Sanna vielä tarkisteli kampausta sekä meikkiä. Kyllä oli huima tunne, kun ensimmäisen kerran itseään peilistä katsoi. Työllä ja tuskalla sai estettyä sen, ettei ihan toljottanut peilikuvaansa kuin sonni uutta veräjää, mutta ei se kaukanakaan ollut... Olo oli kerrassaan upea!

Kaaso avusti välipalan kanssa ja hoiteli juoksevia menoja, sillä välin kun mä seistä tönötin kuin koriste-esine uskaltamatta kauhean paljon istua mihinkään. Pakko oli kenkien takia lopulta varovaisesti istahtaa tuolin reunalle. Ei olisi jalat kestänyt kirkossa seisomista, jos olisi pitempään ollut jalkojensa päällä... Pitkä odotusaika tuli, mutta enemmin niin kuin, että olisi ollut kiire ja tohina päällä kirkolle mentäessä. Nyt saatiin rauhassa lähteä kampaajalta kirkolle. Kukatkin toimitettiin ihanasti kampaajalle niin ei tarvinnut niitäkään murehtia.

Kirkolla ajettiin - miten sen nyt nätisti sanoisi? ei mitenkään - ruumishuoneen kulmille odottelemaan kellon kolmen lähestymistä. Olisihan sitä voinut sakastiin mennä, mutta kun periaate oli ettei sulhanen näe pukua todellakaan ennen kuin vasta alttarille kävellessä. Ja siinä ulkosalla oli kiva odotella. Tv-kameroita oli siellä täällä ja kuvausporukka kävi halailemassa ja ihastelemassa. Tippa tuli linssiin jostain kumman syystä ja kaasoa tarvittiin apuun. Sää oli ihanan elokuinen - ei liian lämmin eikä liian kylmä vaan sopiva. Kaaso, morsiusherra ja morsiustyttö piti huolen, ettei liian vakavaksi ehtinyt päästä. Sitten kello alkoikin olla niin paljon, että lähdettiin hiljakseen lähestymään pääovia.

Siinä vasta hermostuminen alkoikin kuplia, kun odoteltiin ovien takana aloitusta. Se jännitys oli uskomaton. Siihen saakka oli päässyt sellaisella pehmeällä ja mukavalla hermostuneisuudella, mutta urkujen pauhinaa odottaessa perhosparvi kolminkertaistui. Jani lähti morsiustytön ja sulhaspojan kanssa menemään ennen meitä ja sitten Martti aloittikin marssin. Ovet avautui ja me lähdettiin matkaan. Takana tapahtumia seuraava kamera unohtui ja jännitys suli pois askel askeleelta. Kumarrukset miehiltä ristikäytävällä ja niin mä olinkin jo tulevan mieheni käsipuolessa. Viimeistään vihkiryijyn päällä perhosparvi lenteli maailmalle ja tilalle tuli rauhallinen ilo.

Ja jatkuu seuraavalla kerralla... :)

Tänään oli viimeinen etukäteistunti rippikoulua ja ihan hyvällä mallilla on asiat. Ensi viikolla yrittää nyhtää viimeisiä ulkoläksyjä ja pakata leiritarvikkeet niin eiköhän ne ala sitten olla kunnossa. Ja nyt kun on tuntien pidot vähentynyt leirillä niin ehtii suunnitella häitten yksityiskohtia.

Niitä on muuten paljon. Niitä yksityiskohtia. Kaikenlaista pientä mitä tulisi ottaa huomioon. Ja tietysti vielä on hieman askarteluakin tehtävä. Kutsut on melko hyvällä tolalla (järjetön määrä vaan) ja hääkarkkien rasiatkin on melkolailla kohta taiteltu ja koristeltu (vielä järjettömämpi määrä). Niistä rasioista tuli upeita vaikka itse sanonkin. Äiti tekee hääpukua parhaillaan ja aloittaa helman helmikirjailun kesän alkaessa. Kengätkin on hankittu, aivan upeat violetit jalkineet! Juhlapaikan koristelu on vielä suunnitelman tasolla mutta ideoita piisaa. Ideoita riittää vaikka mihin, pitäisi vaan saada kaikki paperille, sillä eihän tässä leirihuumassa mitään muista kovinkaan kauaa :)

Noh, kuitenkin tämä päivä on mennyt tosiaan kotia siivotessa joululaulujen tahtiin. Olen onnistunut välttämään lahjakkaasti kaikki rallatukset marraskuun aikana, joten nyt ei tökkinyt yhtään, kun laittoi soittimen toistamaan kaikki ne perusperusbiisit (joulumaa, rekiretki, kulkuset...). Eiliseltä kokkikerholta tuli piparkakkutaikina käytettäväksi. Lapset nimittäin sai valmistaa itse taikinan, mutta sitähän ei voi samana päivänä käyttää, joten tein itse siitä tänään pipareita. Ainon kanssa oltiin tehty jo maanantaina sitten vastaavasti tenaville taikina, josta he saivat vääntää pipareita. Huh, on tosiaan suuritöistä :) Onpa nyt omissa varastoissa muutama pipari ja osan vien töihin ja jaan pitkin poikin joillekin raukkaparoille... Kun tuon kummitytön kanssa aattelin myös leipoa pipareita lauantaina, kun se tulee yökylään.

Viimeinen pelti on uunissa jälkilämmöllä ja seuraavaksi voisi kaivaa kätköistä joulukoristeet. Pesänrakennusta? Ei sentään, normaalia jouluvalmistelua nyt kun siihen on kerrankin kunnolla aikaa. Ihanaa kun on taas vähän väljempää töissä!

Nimenomaan - kun viitsin. On jäänyt tämä kirjoittelu kaikin puolin vähälle. Täällä blogissa ei oikein tiedä, mitä oikein kirjoittaisi julkisesti nähtäville ja nasukirjassa taas kaikki on niiiiiin julkista ettei sinne voi laittaa oikein mitään tarkempaa mistään. Tiedä koskaan mistä ja keneltä saa naamallensa sen mitä on kirjoittanut. Ja silti, halua olisi jotenkin itseä ilmaista kirjoittamalla. Ehkä se on parempi sittenkin siirtyä vanhaan, hyvään päiväkirjaan...

Mutta ennen kuin lopetan vallan kirjoittelun, voisin muutaman maininnan laittaa lokakuusta ja marraskuun alusta. Syysloman alussa käväisin tuon paremman puoliskon kanssa pääkaupunkiseudulla iltaa istumassa ja vähän karaokea laulamassa (juu, en minä laulanut - ne muut vaan). Tuli ainakin testattua, että pitempi ajomatka sujuu ilman suurempia riitoja :) Eikä mulla ollut mitään tarvettta puuttua toisen suunnistukseen oudoilla teillä. Ehkä mä alan jopa kasvaa...

Seuraavana viikonloppuna ajelin sitten Ainon kanssa Turkuun ja Ruissaloon tekemään alustavia suunnitelmia partiolaisten reissua varten. Oli taas niin mahtava reissu. Suunniteltiin ja pohdittiin sekä tietysti shoppailtiin ja syötiin oikein pitemmän kaavan mukaan... Ja taas siitä seuraavana viikonloppuna oli sukulointia puolin jos toisin. Näytillä oloa jos sitä niin haluaa nimittää :)

Työkuvioissa on kaikenlaista tahimista, mutta onneks perustyö on hauskaa ja kannustavaa. Vähän sitä pohtii, että kuinka paljon oikein haluaa pakertaa ja millaisella palkalla. Työn tuoma kannustus on ihanaa, silloin kun sitä tulee, mutta jos pelkkää nuorisotyötä tekevällä on sama palkkaluokka kuin mulla varkkari-, nuoriso- ja rippikoulutyöstä (ja vähän partiotyöstäkin) niin vähän pistää miettimään... Mutta kuten sanoin, perustyö on kuitenkin niin antoisaa, että se auttaa pitkälle. Kerhot, partiot, tapahtumat - se "kentällä olo" - piristää päivää aina!